On mitä odottaa

On taivas tähtikirkkahana ja meillä syttyy kynttilät. Vain lausu, Jeesus, yksi sana, niin sydänvalon sytytät.” (Hilja Haahti)

 Ei ole epäilystäkään, etteikö talven henkäys olisi yltänyt Pohjolaan, pakkasyö saa tähdet tuikkimaan niin kirkkaina tummanpuhuvalla taivaalla. Lapsen mieli katsoo, että taivaan sinikankaaseen on puhkaistu pieniä pistoja, joista pilkottavat taivaan valot. Tähdille vilkuttavat maata valaisevat kynttilät ikkunoilla ja pihamailla, jouluvalot, jotka hetki sitten ripustettiin pihakuuseen. Taas se on – adventti.  Ensimmäinen joululaulujen ilta sai monet henkäisemään: kyllä nämä laulut ovatkin ihania, aivan kuin olisi itsekin lapsi jälleen! Joulun odotus tarttuu työn tuiverruksessa kiirehtivään aikuiseenkin. Juhlan tuntu kolkuttelee sydämen ovelle.

Joulun odotus, nämä adventin viikot, saavat muotonsa tutuista perinteistä ja ammentavat voimansa vuosituhansien takaa. Adventtisunnuntait kuljettavat kirkkokansaa Raamatun rakkaiden kertomusten ja elämänkohtaloiden ääreen ja muistuttavat, että tärkeintä tässä odotuksessa on Hän, jota odotamme. Edesmennyt kirkonmies Jaakko Elenius sanoitti adventin sisintä näin: ”Varmuus siitä, että on jotakin joka tulee, kannattelee ihmistä paljon paremmin kuin usko siihen, että tästä, näistä eväistä, voisi vielä tulla jotakin.”  Odotetaan siis, rauhassa ja riemukkaasti! Adventin valot valaisevat tien jouluun, jotta näkisimme Hänet, jota sielumme ja sydämemme odottaa. Toivotan siis: ”Armoa ja rauhaa teille häneltä, joka on, joka oli ja joka on tuleva” (Ilm.1:4).

28.11.2010  Mirva Ahola